Essee on tekstilajina jossakin määrin rasitteinen, sillä esseenä voidaan pitää melkein mitä tahansa kirjoitelmaa, joka ei edusta selvästi jotakin muuta selväpiirteistä tekstilajia. Monet mieltävät esseen joko kouluaineen tapaiseksi kirjoitelmaksi, toiset taas sanan essee kuullessaan ajattelevat suurten oppineiden kirjoittamia korkealentoisia kirjallisuusesseitä. Näitä molempia esseet ovat.
Esseetä ei tekstilajina olekaan määritelty kovin tarkasti. Monia tämä epämääräisyys kiusaa, ja varsinkin itseään huonona kirjoittajana pitävät kokevat esseenkirjoittamistehtävän ylivoimaiseksi haasteeksi. Tästä pelosta voi vapautua opettelemalla kirjoittamaan yhdenlaisen esseen, esimerkiksi argumentoivan esseen, joka esitellään tuonnempana.
Esseen kirjoittaminen edellyttää sitä, että sen kirjoittajalla on sanottavaa. Referoija voi piiloutua lähtötekstin faktojen taakse, eikä hän itse asiassa saakaan tulla referaatissa esille omine ajatuksineen. Esseessä sen sijaan pitää olla kirjoittajan omia ajatuksia. Niistä ja niiden pohdinnasta essee juuri muodostuu.
Essee-sana on peräisin latinan sanasta exagium, joka tarkoittaa punnitsemista. Esseen kirjoittaminen on siten näkökulmien punnitsemista. Esseessä on oltava ongelma, jota tarkastellaan objektiivisesti ja eri näkökulmista punniten. Esseen on oltava puolueeton. Sanotaan myös, että esseen pitäisi olla dialogimainen. Tämä ei tarkoita, että esseeseen olisi kirjoitettu täsmällisesti eri henkilöiden vuorosanoja, vaan sitä, että esseessä aihetta käsitellään pohdiskellen, ikään kuin eri näkökulmat olisivat eri henkilöiden näkemyksiä asiasta. Esseen kirjoittajan on siis kuvaannollisesti ilmaistuna vaihdettava kirjoittaessaan asentoa: oltava välillä yhden näkökulman edustaja, välillä toisen. Jos esseen kirjoittaja ei vaihda asentoa, tuloksena ei ole essee vaan mielipidekirjoitus; mielipidekirjoituksessa asiaa tarkastellaan vain yhdestä näkökulmasta.
Esseessä on oltava alku, keskikohta ja loppu. On tärkeää, että alku ja loppu muodostavat parin: alussa esitetään jokin ongelma, johon lopussa esitetään vastaus. Keskikohta on asian käsittelyä.
Argumentoiva essee on kirjoitelma, jossa nimenomaan halutaan ratkaista jokin ongelma, ja siksi tämä on esitettävä alussa samoin kuin kirjoittajan teesi eli se hypoteesi tai käsitys, jota kirjoittaja pitää ongelman todennäköisenä ratkaisuna. Keskikohta koostuu käsitystä vastustavien ja puolustavien näkökulmien esittämisestä. Tärkeää on, että näkökulmat perustellaan vakuuttavasti. Perusteluissa voi nojata esimerkiksi tutkimustietoon, terveeseen järkeen, esimerkkeihin ja kokemukseen.
Argumentatiivisen esseen rakenne voi olla esimerkiksi seuraavanlainen:
1. kappale: aihe, ongelma, teesi
2. kappale: teesin vastaiset seikat
3. kappale: teesiä puoltava seikka 1
4. kappale: teesiä puoltava seikka 2
5. kappale: teesiä puoltava seikka 3
6. kappale: teesiä puoltava seikka 4
7. kappale: vakuuttavin ja viimeinen teesiä puoltava seikka
8. kappale: vastaus ongelmaan ja johtopäätös
Seuraavassa on esimerkki argumentatiivisesta esseestä. Tutki sitä edellä esitetyn rakennemallin avulla: etsi aihe, ongelma ja teesi, nimeä teesin vastaiset ja sitä puoltavat seikat, anna kappaleille otsikot, etsi ongelman ratkaisu ja johtopäätös.
Yleensä potilaalle tehtävät diagnostiset testit, esimerkiksi verinäytteessä olevien tiettyjen yhdisteiden määrän mittaaminen, ovat hitaita ja tulosten saaminen kestää päiviä. Biotekniikka on mahdollistanut uudenlaisten diagnostiikkatestien tekemisen. Vieritestit (engl. point-of-care, POC) eli potilaan luona tehtävät diagnostiikkatestit ovat nykyisin yksi biotekniikan tutkituimmista sovelluksista. Vieritestien ideana on tehdä potilaan diagnosoimiseen tarvittavat määritykset potilaan luona nopealla ja helpolla menetelmällä. Vieritestien hyödyllisyys on toistaiseksi kyseenalainen, koska ne ovat laboratoriotesteihin verrattuna epäluotettavia. Vieritestit ovat kuitenkin tulevaisuudessa tärkeä osa terveydenhuoltoa, eikä niiden kehitystä siksi pidä lopettaa.
Vieritestejä on kritisoitu paljon niiden hinnan vuoksi. Vieritesti tehdään aina yksittäiselle näytteelle, joten suurien näytemäärien tuomat laite- ja aikasäästöt jäävät saamatta. Lisäksi jokaisella testipaikalla on oltava vähintään yksi laitteisto, mikä lisää kustannuksia. Vaikka vieritesti itsessään on nopea tehdä, se tuottaa pidemmällä aikavälillä vähemmän tuloksia kuin perinteiset laboratoriotestit. Koska laboratoriossa sama testi voidaan tehdä yhdellä laitteella usealle näytteelle samanaikaisesti, laboratoriotestit ovat vieritestejä suorituskykyisempiä. Vieritestit ovat toistaiseksi vielä epäluotettavia, koska niiden herkkyys ja spesifisyys eivät ole riittävän hyviä. Vieritestit ovat siis monessa suhteessa perinteisiä laboratoriotestejä huonompia.
Vaikka yksittäiset vieritestit ovat kalliita, ne tuovat yhteiskunnalle säästöä laskemalla muita terveydenhoitokustannuksia. Esimerkiksi lääkäri voi tehdä vieritestin vastaanotollaan ja antaa diagnoosin potilaalle heti ensimmäisellä lääkärikäynnillä. Sekä potilaan että lääkärin aikaa – ja näin myös rahaa – säästyy lääkärikäyntien vähetessä. Lisäksi vieritestit, joita potentiaaliset potilaat voivat itse suorittaa, vähentävät turhia käyntejä lääkärillä. Hyvänä esimerkkinä ovat jo nyt saatavilla olevat kotiraskaustestit. Kaiken kaikkiaan vieritestien myötä sairauden diagnosoinnin kokonaiskustannukset pienenevät.
On totta, että laboratoriotestit ovat suorituskykyisempiä kuin vieritestit. Vieritestien suorituskyvyllä ei kuitenkaan ole niin suurta merkitystä kuin laboratoriotestien suorituskyvyllä. Vieritestit on tarkoitettu yksittäisten potilaiden diagnosoimiseen haluttuna hetkenä halutussa paikassa. Siirrettävyydellä ja nopeudella on suurempi painoarvo, ja näiltä ominaisuuksiltaan vieritestit ovat laboratoriotestejä huomattavasti parempia.
Vieritestien herkkyys ja spesifisyys eivät vielä ole tutkijoiden toivomalla tasolla. Testit ovat kuitenkin kehittyneet yhtä nopeasti kuin muutkin diagnostiikkatestit. Voidaan siis olettaa, että tulevaisuudessa nykypäivän laboratoriotestit ovat saatavilla vieritesteinä, jos testien kehitystä jatketaan.
Jotkut analyytit, esimerkiksi kaasuuntuvat yhdisteet, säilyvät näytteessä hyvin lyhyen ajan, mistä syystä niitä tutkittaessa näytteitä ei voida kuljettaa pitkiä matkoja. Näin ollen laboratoriossa tutkittavien analyyttien määrä on rajallinen. Vieritesteissä näyte analysoidaan heti ottamisen jälkeen. Näin vieritestit mahdollistavat uusien analyyttien mittaamisen ja parantavat tehdyn diagnoosin tarkkuutta.
Vieritestien tärkein ominaisuus on niiden siirrettävyys. Testien avulla akuuttia hoitoa vaativat sairaudet voidaan diagnosoida syrjäisilläkin seuduilla, joilla ei ole sairaaloita tai muita keskitettyjä hoitopaikkoja. Lisäksi vieritestit voivat tehostaa ensihoitohenkilöiden toimintaa onnettomuus- ym. paikalla. Hyvänä esimerkkinä on sydäninfarktin tunnistaminen ja hoito. Äkillinen ja voimakas rintakipu ovat sydäninfarktin ensioireita. Rintakipupotilaalle tehtävä vieritesti, joka tunnistaa verinäytteestä sydäninfarktille spesifiset biomolekyylit, mahdollistaisi tarvittavan hoidon aloittamisen jo tapahtumapaikalla. Nopea diagnoosi on elintärkeä potilaan selviytymisen kannalta. Vieritestit voivat siis pelastaa ihmishenkiä.
Vaikka vain harvat vieritestit ovat kehittyneet kaupallisiksi tuotteiksi, vieritestien potentiaalia ei voi kieltää. Nykyiset puutteet saadaan tekniikan kehittyessä korjattua, jolloin testit ovat menetelmällisesti yhtä luotettavia kuin nykyiset laboratoriotestit. Kehittyvien testien ansiosta yhteiskunnan resursseja voidaan käyttää yhä tehokkaammin, Yleinen terveydenhuolto ja ensiavun teho paranevat, Vieritestit ovat siis ehdottomasti tutkimuksen ja kehittämisen arvoinen kohde. Koska laboratoriotestit ja vieritestit on tarkoitettu eri olosuhteisiin ja tilanteisiin, molemmille on tulevaisuudessa tarvetta. Siksi molempien kehittäminen nyt ja tulevaisuudessa on tärkeää.
Avaa esseen analyysi uuteen ikkunaan
Ivers, Mitchell 1993: Random House Guide to good writing. Ballantine books, New York
© Arja Lampinen 2005
Seuraavaksi: Tekstilajeja, referaatti